365
Avaan silmäni, ja haukottelen ruhtinaallisesti. Aurigon säteet hehkuvat ohuen verhokankaan läpi lattiaan, joka kimmeltää kauniina ja pienet pölypallot tanssahtelevat lämmössä. Lakana kahisee jalkojani vasten, ja heiluttelen niitä vauhdilla saadakseni mukavamman asennon. En haluaisi koskaan nousta tästä pehmeästä pilvilinnasta. Suljen silmäni ja pakottaudun ajatukseen, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nousta ylös. Jokin saa minut heräämään todellisuuteen, saa minut alakertaan syömään, takaisin ylös pukemaaan ja valmistautumaan päivään. Se jokin saa minut takaisin alas, laittamaan kengät jalkaan ja lähtemään, kävelemään pitkän matkan kautta kouluun satojen muiden kasvojen keskelle. Jokainen vastaantulija on erilainen. Jokaisen katseessa ja olemuksessa on jotain samaa, mutta jokaisesta huokuu ainutlaatuinen energia. Kaikkien heidän silmissään on samannäköinen kaukainen katse, mutta jokaisella on omat syynsä katsoa kauas maapallon toiselle puolelle. Toinen odottaa jotain, seuraava haluaa kadota, kolmas vain haaveilee. Jopa opettajat ja muu henkilökunta katsovat sinne jonnekkin. Päivä etenee kuin sumussa, kukaan ei huomaa minua, ei tajua koko olemassaoloani. Kukaan ei sano sanaakaan, kukaan ei katso edes silmäkulmasta. He vain, lipuvat. Ovat kuin eivät olisikaan. Menen eteenpäin hitaasti, kun muut ympärilläni etenevät pikakelausnapin painalluksella nopeammin kuin tuuli. Vedän syvään henkeä ja kaikki pysähtyy, jatkan kävelyä pitkin koulun käytäviä, käytäviä jotka eivät lopu koskaan.
Kotimatka lipuu laineiden lailla hallitusti. Kaksi askelta eteen, kolme taakse. Kävelen rantaväylällä vältellen saumoja laattojen välissä, vältelle katseita ja ihmisiä. Rannalla isä ja poika kalastavat, heidän vierestään kävelee pariskunta pidellen toisiaan kädestä, hymyillen toisilleen, samalla nauraen. Poika katsoo pariskunnan perään ja kompastuu kiveen kaatuen veteen, isä samalla vieressä hekottaen isällistä nauruaan. Nuori tyttö skeittilaudallaan rullaa ohitseni kuulokkeet korvissa, musiikkia niin kovalla huudattaen, että se kuuluu läpi vielä metrien päästä. Äiti ja tytär ostamassa jäätelöä viereiseltä kioskilta, kaakattavat lokit tyttöä samalla härnäten.
Avaan ja suljen etuoven. Otan kengät pois, lasken repun selästäni, kävelen keittiön läpi portaille ja siitä suoraan huoneeseeni. Aurinko kajastaa peilipöydälleni ja sotkuiseen vaatekaappiini. Kaadun sängylleni ja suljen silmäni. Kuvittelen olevani muualla, kaukana kaikesta, kaukana omasta itsestäni ja elämästäni. Näen houkuttelevan meren, pehmeän hiekan jalkojen alla, lämpimän merituulen. Avaan silmäni, nousen seisomaan keskelle huoneeni lattiaa. Tyhjää. Päässäni ei ole mitään muuta, kuin tyhjää, synkkää pimeyttä. Menen alas, juttelen perheelleni, syön, palaan takaisin ylös ja jään taas seisomaan keskelle huonettani. Seison siinä pitkän tovin, kaadun sänkyyn ja nukahdan.
Sama kaava toistuu joka päivä, seitsemänä päivänä viikosta, 365 päivänä vuodesta. Kävelen, seison, nukun. Syön ja taas nukun. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei koskaan näe minua, leijailen kuin pilven lailla muiden yläpuolella. Kaverit ja muut oppilaat koulussa eivät ole aikoihin nähneet minua, kuulleet minua. Ihmiset kaduilla eivät tunnista minua, eivät tajua, että olen vieläkin siinä, vaikka hän on juuri tönäissyt minua. Perheeni ei puhu minulle, vaikka kerron päivittäin heille kuulumiseni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Kerron heille, kuinka sitten joskus, kun olen valmis, pääsen katsomaan maailmaa uusin silmin. Pääsen näkemään sen kauneuden mitä muut näkevät juuri nyt. Perheeni ei edes katso minua, vaikka katson heitä suoraan silmiin, tuijotan heitä syvälle sieluun. Vuodattavat kyyneliä vaikka olen heidän vierellään. Istuvat lohduttomina, kun näytän heille lempikuviani kuva-albumeista. Sama kaava toistuu joka päivä, 365 päivää vuodesta.
Enkö ole ollut täällä jo tarpeeksi kauan? Miksi minä en pääsisi jo sinne, mistä kaikki minulle puhuvat, minne kaikki menevät? Eikö olisi jo minun aikani, jotta voisin päästää irti? Katson omaa nimeäni kivestä, johon se on kaiverrettu. Sen alapuolella on päivämääriä ja vuosilukuja, ja sen alla lukee kauniilla koukerokirjaimilla; "rakastettu tytär ja ystävä". Perheeni on selkäni takana, posket kyyneliä virraten, kukkia kädessään kantaen. Äiti laskee kukat kiveni viereen, jossa makaa monet muutkin kukkaset. Täällä he käyvät joka päivä, seitsemänä päivänä viikosta, 365 päivänä vuodesta.
Kotimatka lipuu laineiden lailla hallitusti. Kaksi askelta eteen, kolme taakse. Kävelen rantaväylällä vältellen saumoja laattojen välissä, vältelle katseita ja ihmisiä. Rannalla isä ja poika kalastavat, heidän vierestään kävelee pariskunta pidellen toisiaan kädestä, hymyillen toisilleen, samalla nauraen. Poika katsoo pariskunnan perään ja kompastuu kiveen kaatuen veteen, isä samalla vieressä hekottaen isällistä nauruaan. Nuori tyttö skeittilaudallaan rullaa ohitseni kuulokkeet korvissa, musiikkia niin kovalla huudattaen, että se kuuluu läpi vielä metrien päästä. Äiti ja tytär ostamassa jäätelöä viereiseltä kioskilta, kaakattavat lokit tyttöä samalla härnäten.
Avaan ja suljen etuoven. Otan kengät pois, lasken repun selästäni, kävelen keittiön läpi portaille ja siitä suoraan huoneeseeni. Aurinko kajastaa peilipöydälleni ja sotkuiseen vaatekaappiini. Kaadun sängylleni ja suljen silmäni. Kuvittelen olevani muualla, kaukana kaikesta, kaukana omasta itsestäni ja elämästäni. Näen houkuttelevan meren, pehmeän hiekan jalkojen alla, lämpimän merituulen. Avaan silmäni, nousen seisomaan keskelle huoneeni lattiaa. Tyhjää. Päässäni ei ole mitään muuta, kuin tyhjää, synkkää pimeyttä. Menen alas, juttelen perheelleni, syön, palaan takaisin ylös ja jään taas seisomaan keskelle huonettani. Seison siinä pitkän tovin, kaadun sänkyyn ja nukahdan.
Sama kaava toistuu joka päivä, seitsemänä päivänä viikosta, 365 päivänä vuodesta. Kävelen, seison, nukun. Syön ja taas nukun. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei koskaan näe minua, leijailen kuin pilven lailla muiden yläpuolella. Kaverit ja muut oppilaat koulussa eivät ole aikoihin nähneet minua, kuulleet minua. Ihmiset kaduilla eivät tunnista minua, eivät tajua, että olen vieläkin siinä, vaikka hän on juuri tönäissyt minua. Perheeni ei puhu minulle, vaikka kerron päivittäin heille kuulumiseni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Kerron heille, kuinka sitten joskus, kun olen valmis, pääsen katsomaan maailmaa uusin silmin. Pääsen näkemään sen kauneuden mitä muut näkevät juuri nyt. Perheeni ei edes katso minua, vaikka katson heitä suoraan silmiin, tuijotan heitä syvälle sieluun. Vuodattavat kyyneliä vaikka olen heidän vierellään. Istuvat lohduttomina, kun näytän heille lempikuviani kuva-albumeista. Sama kaava toistuu joka päivä, 365 päivää vuodesta.
Enkö ole ollut täällä jo tarpeeksi kauan? Miksi minä en pääsisi jo sinne, mistä kaikki minulle puhuvat, minne kaikki menevät? Eikö olisi jo minun aikani, jotta voisin päästää irti? Katson omaa nimeäni kivestä, johon se on kaiverrettu. Sen alapuolella on päivämääriä ja vuosilukuja, ja sen alla lukee kauniilla koukerokirjaimilla; "rakastettu tytär ja ystävä". Perheeni on selkäni takana, posket kyyneliä virraten, kukkia kädessään kantaen. Äiti laskee kukat kiveni viereen, jossa makaa monet muutkin kukkaset. Täällä he käyvät joka päivä, seitsemänä päivänä viikosta, 365 päivänä vuodesta.
Kommentit
Lähetä kommentti