niin kuin linnut

  Iines sanoi mulle, että ei me tästä jäädä kiinni. Joskus mä epäilen sen puheita. Se on aina niin oikeassa omassa päässään, että se ei edes huomaa sitä, kuinka kusessa me ollaan. Nyt me ollaan oikeasti niin kusessa. ”No mitä sä haluat et me tehdään? Meillä ei oo kauheesti vaihtoehtoja tässä näin”, mä suorastaan huudan Iinekselle. Se pyörähtää kiukkuisena ympäri silmät kosteina ja naama ihan räässä. Jotakin se huutaa, mutta kaikki menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mä olin viisi vuotias, kun viimeksi käytiin yhdessä mökillä. Koko perhe. Joonas lähti vaarin kanssa kalaan. Minä, mummi ja äiti jäimme tekemään ruokaa. Isä istui ulkona keinutuolissa tupakka suussa lukien samalla sanomalehteä. Taisi olla heinäkuu, sillä yhtä kuumaa päivää ei koko kesänä ollut nähty. Aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta, ja kevyt tuuli järveltä virkisti mukavasti. Rannan hiekka oli niin kumaa, ettei siinä voinut enää seistä. Hyttyset olivat kaikonneet, joka oli aika ihmeellistä

  Voiko elämä oikeasti mennä siihen, että elämässä ei ole enää mitään iloa? Voiko olla niin, että elämä oli elämän parasta aikaa, mutta sitten se loppui? Se vaan, loppui. Lakkasi olemasta sitä parasta aikaa. Kaikki muuttui rutiineiksi ja huvit liian nuoriksi. Sohva kutsui kaukaisuudessa ja tylsät laatikkoruuat olivatkin fiksuja valintoja. Opiskeluajat kaikkosivat ja tilalle jäi se kuvitelma työstä, jossa kaikki oli ihanaa ja uskomatonta. Mutta työ olikin sitä samaa rutiinia ja samanlaisia ihmisiä. Päivät valuvat harmaina ja tuskaisina. Aamulla töihin, töistä kotiin ja kotona nukkumaan. Sama nauha muuttui päivistä viikoiksi, viikkoista kuukausiksi. Jossain välissä kuukaudet ovat muuttuneet vuosiksi. Niinkö siitä elämästä tulee mitätöntä ja sanoinkuvaamatonta? Harmaat kaurapuurot, kitkerät kahvit ja mies joka haiskahtaa kulahtaneelta, huonolta oluelta. Samat ihmiset samanlaisilla ajatuksilla, samoissa paikoissa, samassa työpaikassa. Viikon kohokohta tulee tv:stä lau