Elämän parasta aikaa

 

Voiko elämä oikeasti mennä siihen, että elämässä ei ole enää mitään iloa?

Voiko olla niin, että elämä oli elämän parasta aikaa, mutta sitten se loppui?

Se vaan, loppui.

Lakkasi olemasta sitä parasta aikaa.

Kaikki muuttui rutiineiksi ja huvit liian nuoriksi.

Sohva kutsui kaukaisuudessa ja tylsät laatikkoruuat olivatkin fiksuja valintoja.

Opiskeluajat kaikkosivat ja tilalle jäi se kuvitelma työstä, jossa kaikki oli ihanaa ja uskomatonta.

Mutta työ olikin sitä samaa rutiinia ja samanlaisia ihmisiä.

Päivät valuvat harmaina ja tuskaisina.

Aamulla töihin, töistä kotiin ja kotona nukkumaan.

Sama nauha muuttui päivistä viikoiksi, viikkoista kuukausiksi.

Jossain välissä kuukaudet ovat muuttuneet vuosiksi.

Niinkö siitä elämästä tulee mitätöntä ja sanoinkuvaamatonta?

Harmaat kaurapuurot, kitkerät kahvit ja mies joka haiskahtaa kulahtaneelta, huonolta oluelta.

Samat ihmiset samanlaisilla ajatuksilla, samoissa paikoissa, samassa työpaikassa.

Viikon kohokohta tulee tv:stä lauantai-iltaisin.

Elämästä tuli elämän huonointa aikaa, eikä sitä osannut edes odottaa.

Tuskin sitä edes itse huomaa.