Mökki

 

Iines sanoi mulle, että ei me tästä jäädä kiinni. Joskus mä epäilen sen puheita. Se on aina niin oikeassa omassa päässään, että se ei edes huomaa sitä, kuinka kusessa me ollaan. Nyt me ollaan oikeasti niin kusessa. ”No mitä sä haluat et me tehdään? Meillä ei oo kauheesti vaihtoehtoja tässä näin”, mä suorastaan huudan Iinekselle. Se pyörähtää kiukkuisena ympäri silmät kosteina ja naama ihan räässä. Jotakin se huutaa, mutta kaikki menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Mä olin viisi vuotias, kun viimeksi käytiin yhdessä mökillä. Koko perhe. Joonas lähti vaarin kanssa kalaan. Minä, mummi ja äiti jäimme tekemään ruokaa. Isä istui ulkona keinutuolissa tupakka suussa lukien samalla sanomalehteä. Taisi olla heinäkuu, sillä yhtä kuumaa päivää ei koko kesänä ollut nähty. Aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta, ja kevyt tuuli järveltä virkisti mukavasti. Rannan hiekka oli niin kumaa, ettei siinä voinut enää seistä. Hyttyset olivat kaikonneet, joka oli aika ihmeellistä. Hyppäsin isän syliin kaataen melkein keinutuolin mukanani. Hän nauraen heitti sanomalehden käsistään ja tumppasi tupakan ennen kuin otti minut tiukkaan halaukseen. ”Lähdetäänkö Toukka retkelle?”, hän kysyi naama virneessä samalla kutittaen mua kainaloista.

Ravaan edestakaisin hotellihuoneessamme. Iines istuu hiljaa sängyllä ja tuijottaa tiukasti ikkunasta ulos. Se ottaa tupakka-askin laukustaan, vetää esiin yhden tupakan ja sytyttää sen. Siitä huomaa, kuinka ekat henkoset syöpäkääryleestä rentouttaa. Ihan vitun sama mitä se tekee, kun pahemmaksi tilanne ei voi mennä. Mun mustat nilkkurit kopisee huoneen laattalattialla aina, kun pääsen eteiseen. Joka kerta ovella vilkaisen ovisilmästä ulos. Täysi hiljaisuus on vallannut huoneen, lukuunottamatta kenkieni kopinaa ja Iineksen satunnaisia ulos hengityksiä. Pää heittää kärrynpyörää ja laskuhumala ei hellitä. Katson itseäni peilistä. Hyi helvetti. Meikit ovat valuneet silmistä aina leukaan saakka ja huulipunakin on levinnyt poskiin. Hiukset ovat auki ihan takkuisina, ja viinan kovettamia hiussuortuvia on siellä täällä. Pala nousee kurkkuun samalla, kun sidon hiukseni sotkuiselle nutturalle päälaelle. Jatkan marssimista. Iines alkaa hermostuneena tärisyttää jalkaansa ja sen leuka kiristyy. Kengät kopisevat uudelleen lattiaa vasten. ”Voitko sä vittu rauhottua?”, Iines huutaa ja heittää mua tupakantumpilla. Pysähdyn ja jään tuijottamaan sen kasvoja. Tekisi niin mieli lyödä tota naamaa. Hitain askelin kävelen Iineksen nenän eteen, muutaman kymmenen sentin päähän sen naamasta. ”Sun takia me ollaan tässä. Joko sä tajuat, että sun kusiset puheet ei auta meitä tällä kertaa? Ymmärrätkö sä, et tää oli tässä?”, kuiskaan sen korvaan. Kiehuen raivosta jatkan edestakaisin astelua.

Isä sanoi äidille jotain, josta äiti vähän suuttui. Tanssahtelin nurmikolla keltainen kukkamekko päälläni, hiukset saparoilla korvien yläpuolella. Valkoiset sandaalit olivat muuttuneet vihertäviksi vasta leikatun nurmikon ansiosta, ja tarrojen välissä oli hiekkaa rannasta. Äiti ja isä olivat viime aikoina riidelleet enemmän, mutta niin pieni ei tajunnut mistään mitään. Isä juoksi sisältä suoraan mua kohti, nappasi mut harteilleen ja lähdimme kohti rantasaunaa. Isä sanoi, että lähtisimme soutamaan. Matkalla saunalle tutkiskelin isän kuontaloa. Paksut ruskeat hiukset olivat saamassa harmaan sävyjä joukkoonsa. Ryppyinen ja nukkainen paita oli kulahtaneen punainen, ja reisitaskuhousut olivat reikäiset ja likaiset. Hän kurkotti saunan kattorakenteisiin, otti esiin pelaastusliivit ja puki ne päällemme. Sutjakkaasti hän laski minut veneeseen, työnsi sen pois rannasta ja hyppäsi kyytiin. Hengästyneenä isä otti airot ja hymyili.

Maisemat vaihtuvat auton ikkunan takana. Emme itsekkään tiedä, mihin aiomme mennä. Iines sai soitettua meille taksin tunti sitten, ja siitä saakka olemme istuneet hiljaa välillä kuskin kysymyksiin vastaten. Olihan meidän pakko joku osoite antaa, joten päädyimme lähtemään mun mökille. Se on aina ollut mun turvapaikka. Tai, oli. Sen jälkeen kun isä lähti, en ole halunnut käydä siellä. Se oli meidän paikka. Se mies oli mun kaikkeni, kallioni. Sitten se vaan käveli pois katsomatta taakseen, ihan kuin olisin ollut pelkkä homeinen läntti tai jotain. Halusin aina tietää, miksi se päätti hylätä mut, mutta enää en ole varma. Taksi pysähtyy soraiselle mökkitielle hyvän matkan päähän päärakennuksesta. ”Se olis sitten 39,40 kiitti”, kurnuttava ääni kajahtaa. Ojennan korttini miehen todella kuivaan käteen ja odotan, että mies saa maksunsa. Se haisee tunkkaiselle, ja hampaat ovat keltaisemmat kuin sinappi. Kiitämme kyydistä, ja paiskaamme auton ovet kiinni. Jossain vaiheessa on alkanut sataa, ja koko piha on mutalääryn peitossa. Auton renkaat lennättävät mutaa housuilleni, ja jään tuijottamaan taksin punaisia perävaloja aina niiden katoamiseen saakka.

Joonaksen rippijuhlat pidettiin mökillä. Koko suku oli läsnä, ja poika loisti parrasvaloissa. Se on aina ollut sellainen. Äiti oli mummin kanssa leiponut ainakin kolme päivää putkeen. Olin itse ollut laaduntarkastaja, ja nuollut jokaikisen kupin ja lusikan puhtaiksi kakkujen ja keksien mennessä uuniin. Se oli alkukesää, ja keli oli suosinut onnekasta. Juhlaväki nauroi ja nautti ulkosalla kysellen juhlakalulta, miten hän käyttäisi saamansa rahat. Minä leikin onnellisena rantahiekassa vaaleanpunaisessa leningissä. Olin kerennyt jo sotkemaan valkeat polvipituiset trikoohousut, ja lettini oli hieman räävityn näköinen. Muistan, kuinka isä ajoi pihaan ja kapusi ulos autosta. Äiti oli pongahtanut oitis pystyyn ja tömistellyt suoraan isän luo. Sillä oli hiukset ihan sekaisin, ja puvun takki ryppyinen. Paita oli puoliksi housuissa, ja sillä oli lenkkarit jalassa. Herättämättä sen suurempaa huomiota äiti oli taluttanut isän sisälle, ja minä käänsin katseeni tyynelle järvelle.

Seison siinä samassa kohdassa tuijottaen kauas järvelle. Vesisade oli kastellut minut jo läpimäräksi, ja tärisen kylmästä. En kuitenkaan halua mennä sisään. Pimeys on imaissut järven itseensä, ja vain vesipisarat erottavat järvenpinnan pimeästä taivaasta. Illan tapahtumat pyörivät päässäni, ja kelaan niitä yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä ei ole mitään järkeä. Ihana yö ja sateen tuoksu vetävät minua omaan kuplaan, jossa kaikki on hyvin. Isä on kanssani, kalastamme ja nauramme. Me kaksi laulamassa Levotonta tuhkimoa pienellä saarella keskellä järveä. Väkisinkin kyyneleet valuvat poskillani. Kuulen takaani ääniä, mutta oma nyyhkytykseni peittää sen. Helvetti. ”Hei kuuletsä mua? Kato mua!” Iineksen ääni tunkeutuu ihanaan kuplaani ja käännyn. Hän on ihan selkäni takana. Katson häntä kyyneleitteni seasta, mutta en sano mitään. Iineksen ilme kertoo jo kaiken. Hän raottaa huuliaan ja kuiskaa melkein ääneti: ”Ne on täällä.” Kohotan katseeni hänen kasvoiltaan ja näen punaisen ja sinisen sävyjä puiden katveesta. Voi helvetti.